Turkin ja Alanyan matkan päiväkirja

Tekstissä tarinaa Alanyasta sekä muutamia lomailijan valokuvaotoksia 

Lauantai 30.7.2005
Lentokentälle saavuin liiankin ajoissa, kuulin että ylimääräisten tarkastuksien vuoksi kolme tuntia voi käydä niukaksi, niinpä olin lentokentällä reilusti yli kolme tuntia ennen koneen lähtöä, tarkastukset kuitenkin sujuivat vikkelästi ja jäi kolme tuntia aikaa norkoilla kentällä, tahtoi jo aika käydä pitkäksi. Matkaan kuitenkin päästiin ja tavalliset Finnairin lentoateriat tuli nautittua.

Laskeutuminen Antalyaan kesti normaalia pidempään, korvat vinkuivat enemmän kuin muilla matkoilla, no, parempi niin, kuin laskeutuminen liian nopeasti..

Tultiin lauantai-iltana kuuman ja kostean Antalyan lentokentälle. ilma oli erittäin hiostava, kuumin paikka johon olin tullut, mukaan lukien heinäkuinen Egypti. Kaikki sujui kuitenkin rutiininomaisesti, oppaat olivat matkalaukkujen haun jälkeen ulkona odottamassa ja ohjaamassa oikeaan bussiin. Bussiin olikin mukava astua, ne ovat Turkissa ilmastoituja ja viileitä. Matka kesti yli kaksi tuntia hotellille, tunnin ajon jälkeen käytiin välimatkan baarissa jossa sai jo ennakkoa tulevasta hintatasosta.

Toisen turkissa aikaisemmin käyneen kanssa ihmeteltiin nousseita hintoja. Matkailijat olivat tehneet tehtävänsä. Hotellille tultaessa olikin sitten pakko ottaa huoneeseen ilmastointi vaikka 5 euron päivähinta kirpaisi. Ilmastoinnin suolainen hinta johtuu kuulemma Turkin kalliista sähkön hinnasta.
 

Alanyan rantamaisemaa itään päin, taustalla häämöttää Kale-kukkula	Alanyan rantamaisemaa länteen päin

Sunnuntai 31.7.2005
Ensimmäinen varsinainen lomapäivä meni maksellessa kertyneitä univelkoja. Päivällä kuitenkin varovainen ensitutustuminen ympäristöön

Maanantai 1.8.2005
Maanantaina jo piti tehdä pidempiä reittejä, kuitenkin harrastamatta kuljeksimista kummempaa. Lahmashud on täälläkin hiton hyvää! Lahmashud on pieni pizzan tapainen jauhelihapohjainen lätyskä jonka sisään laitetaan mm. vihanneksia ja viinipuun lehtiä. Kääritään rullalle ja nautitaan.

Tiistai 2.8.2005
Tiistaina olikin sitten aika lähteä katsomaan varsinaisia nähtävyyksiä.

Kapusin 350 metrin korkeuseron verran Kale -kukkulalle, tosin sohvaperunalle se oli ennemminkin vuori, sen verran voimille kiipeäminen otti. Lähellä huippua oli kuitenkin miellyttävä paikallinen kuppila josta ostettu kylmä kokis maistui. Alaspäin sitten tulinkin bussilla jalat krampissa ja vesikelloilla, halpaa kuitenkin kyyti oli, vain 90 kurusia, noin 70 senttiä. Vuonna 2005 alusta Turkin liirasta oli otettu viisi nollaa pois, entinen miljoona on nyt 10 liiraa.

Tiistaina illalla sitten osallistuin matkanjärjestäjän järjestämään meze-illalliseen Ottoman's House -ravintolassa, ruoka oli erittäin hyvää ja maittavaa, paljon parempaa kuin suomessa olevassa turkkilaisessa ravintolassa. Mutta tästä ruuasta saikin maksaa kovan hinnan, myöhään yöllä iski kova vatsakipu ja hervoton ripuli jota kesti pari päivää, ja vähän pidempäänkin, olisi vaan pitänyt mennä heti keskiviikkoaamuna lekurille..

Meze -aterialta tultaessa poliisi oli piirittänyt keskustaa nauhoilla ja vähän myöhemmin Burger's King ravintolan ympäristön. Hotellille tullessa jonkin ajan kuluttua tuli sähkökatkos ja koko kaupunki oli pimeänä.

Vielä kun opas aterialla kertoi että Antaliassa oli “poksahtanut” ja uima-altaalla lapsi kysyi äidiltään -”mikä tuo pamaus ja huuto on”, ajattelin jotta täälläkin sitten “poksahti”. Ei vaiskaan, alue oli eristetty jostain muusta syystä, sähkökatkot ovat erittäin yleisiä, varsinkin elokuussa joka on kuumin kuukausi ja ilmastointilaitteet käyvät täysillä. Heikko sähköverkko ei kestä kuormitusta, jännitteen taso vaihtelee ja valot välillä himmenevät. Ja lapsi oli kuullut omiaan.. Kaikki vaan sattuivat sopivasti peräkkäin. Ei mitään hätää.

Tie Kale-kukkulalle	Kuvia Kale-kukkulalta kaupunkiin päin
Kas kas, kaskas? Kukkulalta löytynyt ötökkä, tämä ei kuitenkaan kuulemma ollut kaskas kuten ensin luulin. Kaskakset pitävät varsinkin päivisin aikamoista siritystä. Oikea kaskas näyttänee tältä

Keskiviikko 3.8.2005
Voivottelua ja limsan juomista, iltapäivällä piti kuitenkin hakea lähimmästä apteekista särkylääkettä joka auttoi – särkyyn. Menomatkalla piti kysyä oppaalta oliko tietoa tiistaisesta illasta, mitään ei siis ollut sattunut.

Iltamaisemaa kaupungilta	Alanyan museolle päin menevä tie

Torstai 4.8.

Olo oli jo parempi jaa jaksoin käydä muutaman kilsan kävelylenkin. Yksi paikallinen nähtävyys oli tippukiviluola, oli vähän köyhä nähtävyydeksi, yksi onkalo jossa oli tippukiviä. Tulihan kaupungin kassaa kartutettua kolmella liiralla. Hotellilla oli illalla turkkilainen ilta jossa oli tanssia, ruokaa ja juomaa. En kuitenkaan ilmoittautunut koska vatsa ei vielä ollut täydessä terässä. Oma huone oli ensimmäisessä kerroksessa uima-altaan ja ravintolan vieressä. Joten pääsin näkemään vilauksia esityksistä. Muuten päivä kului lueskellessa Timo Koivusalon Koomikon kyyneleitä, ihan kelpoa matkalukemista. Tosin vaihtoehtona olisi ollut harlekiinikirjat, harmitti kun ei ennen lähtöä kerennyt kirjastoon.
 

Kuva tippukiviluolasta, tämä on kyllä nähtävä itse paikan päällä!

Perjantai 5.8.
Torille! Aamulla suoraan sitten markkinoille jossa oli lähinnä vihanneksien, mausteiden ja hedelmien myyjiä. Torilla oli mukavan rauhallinen tunnelma verrattuna basaareihin jossa suurin piirtein revittiin kädestä kauppaan sisälle. Sainpa tingittyä lompakon hinnan kolmasosaan pyydetystä. Se on turkkilaista kaupankäyntiä, tingata pitää, ja tiukkaan.

Lauantai 6.8.
Yöllä oli vaihteeksi sähkökatkos joka kesti puoleen päivään asti, onneksi silloin kuitenkin jo tuli sähköä, koska ruuat oli vaarassa pilaantua jääkaapissa. Iltapäivällä talsin rakkojaloin dolmus-asemalle josta bussilla Dim Magarasiin jossa on oikeat isot tippukiviluolat, katsomisen arvoinen paikka. Dolmus on siis turkkilainen kaupunkibussi, hinta erittäin edullinen, pikkumatka 1 liira, luolille 2 liiraa. Onneksi en uskonut suomalaisen matkatoimiston opasta ja ottanut taksia vaan kysyin dolmus -asemalta josko menisi autoa luolille. Bussilla paikallisten mukana oli kuitenkin hauskempi mennä kuin taksilla, ja monta kertaa halvempaa. Maisemat oli lähinnä Norjaan verrattavia hienoja vuoristomaisemia, tiet ilman turvakaiteita. Omalla autolla ei noille teille uskaltaisi lähteä, liikenne on hurjempaa kuin Norjassa. Itse tippukiviluola oli hikinen paikka, ei vertauskuvallisesti, vaan käytännössä. kosteusprosentti oli 100. Ilma oli lisäksi hiilidioksidipitoista joka kuulemma on hyväksi terveydelle, tiedä häntä. Joka tapauksessa ehdoton nähtävyys jos Alanyassa käy.

Paluumatkalla paikalliseen kuppilaan lihapullalle, harvinaista että ruuan ja juoman sai alle viiden liiran.

Dimcayn kukkulalta otettu kiireinen kuva, bussi jo tööttäsi ja oli lähtemässä...

Sunnuntai 7.8.
Vuokrasin hyvän polkupyörän mielestäni erittäin edulliseen hintaan, 35 YTL 5 päivää, matkatoimiston suosittelemassa paikassa oli 10 EUR päivä. Jos turkkilaiset osaavat kaupankäynnin, osaavat myös suomalaiset matkatoimistotkin, tai sitten ovat ammattitaidottomia tahi välinpitämättömiä hinnan suhteen. Taidan antaa palautetta. Viikonlopun The New Anatolian –lehdessä oli juttu suomalaisista Turkissa. Pariskunta oli ihastunut Alanyaan ja ostanut talon paikallisilta. Kun olivat käyneet Suomessa hakemassa matkatavaroita ja palanneet ostamaansa taloon, se olikin ollut täynnä asukkaita. Riitelyn ja oikeustoimilla uhkailun jälkeen pariskunta sai talonsa. Mies oli ihastunut Jawa -moottoripyörään ja halusi sellaisen jolla turkkilaiset papatkin ajavat kaupungin markkinoille. Erään turkkilaisen kellarista Jawan runko olikin löytynyt ilman moottoria. Mies kysyi, josko jostain löytyisi moottori ja saisikohan pyörän kuntoon. Turkkilainen lupasi kunnostaa pyörän ja kertoi yhden moottorin olevankin toisessa paikassa. Mies sai pyöränsä, mutta myöhemmin turkkilainen jolta moottori oli ”saatu”, kertoi moottorin olevan varastettu häneltä. No, sai mies kuitenkin pyöränsä pitää. Ei tosiaan kannata olla sinisilmäinen minkään asian suhteen, ei Turkissa eikä muuallakaan.

Sama juttu kertoi turkkilaisesta lomailijasta Antalyassa, kauppiaat katsovat muualle kun oman maan asukas tule kauppaan. Turkkilainenhan ei yleensä maksa samaa hintaa kuin lomakassa varannut ulkomaalainen. Myyjät siis kumartavat nuolemaan ulkomaalaisen jalkoja ja samalla pyllistävät oman maan matkailijoille. Paljon on siis ainakin Antalyassa parantamisen varaa, Izmirissä, jossa kävin kolme vuotta sitten, oli meno iisimpää eikä kauppiaat yrittäneet huijata jokaisessa välissä. Sellaiselle joka ei piittaa rantaelämästä, Izmir on oiva paikka.

Viiden litran vesikannu loppui, pakko raahata uusi kaupasta.

Rantaviivaa riittää Alanyasta 10 kilometriä itään päin..	Suosittu kulkuväline pappojen keskuudessa

Maanantai 8.8.
Maanantai kävin paikallisella lekurilla ja päivästä tuli lääkärin määräämä pakollinen lusmupäivä. Sain apteekista kunnon lääkkeet ripuliin. Ei Imodiumien popsimisesta ollut mitään hyötyä, koska lääke oli tehty Suomen bakteerikannalle, Turkin pöpöt vaativat omat lääkkeet. Seuraavalla kerralla vaivojen ilmetessä menen kyllä suoraan paikalliselle lekurille, on turhaa kärvistellä suomalaisten lääkkeiden kanssa. Ja tietysti matkavakuutus sairauksien varalta pitää olla olemassa.

Illalla paikallinen (villi) hotellikissa tuli tarkistamaan huoneiston ja kävi kaikki paikat läpi sohvan takamuksia myöten. Oli katti vaan pakko päästää sisään, kun ei muuten suostunut lopettamaan mouruamista parvekkeen oven takana.

Katti katsasti hotellihuoneen.

Tiistai 9.8.

Aamulla heti liikkeelle ja pyöräilemään, pyörä nyt kun tuli vuokrattua. Matka lähimpään kaupunkiin, jonka nimeä en nyt muista, oli mielenkiintoinen kun piti ajaessa katsella ettei osu puolen metrin syvyisiin ja pituisiin monttuihin pyörätiellä. Muuten pyöräily on mukavaa, hellettäkään ei tunne ollenkaan, ennen kuin pysähtyy, jolloin hiki lehahtaa pintaan.

Illalla oli mukava ihmetellä ilmastoidussa museossa paikallista löytötavaraa tuhansien vuosien takaa. Kuvat kertokoon enemmän.

Museon sisäänkäynti	Kuvaelma turkkilaisesta tai osmaanien kodista
Osmaanien juhlat	Näillä sitä on metsästetty
Rahaa Rooman imperiumin ajalta	Naisten kylpyläelämää
Museoon oli tuotu vanhoja hautakiviä ja arkkuja kuoleman kaupungista, osa jäljennöksiä, mutta aidon näköisiä

Keskiviikko 10.8.
Keskiviikko oli vaihteeksi urheilupäivä, pyöräilin Alanyan kiertotietä lännestä itään. Silloin viimeistään huomasin liikennemerkkien olevan turkkilaisille tienkoristeita, liikennevalot mukaan lukien. Valtatien ylitys oli tarkkaa hommaa, vaikka jalankulkijoille oli vihreät valot, autoa tuli ja meni molempiin suuntiin, eivätkä tosiaan hiljentäneet vaikka jalankulkujaparka norkoili suojatiellä. Tööttiä osaavat kuitenkin käyttää, silloin töötätään kun halutaan varoittaa toista autoilijaa vaikka kaistan vaihdosta. Kaistojen käyttö on suomeen verrattuna tehokasta, puolitoistakaistaisella rantakadulla vaihdetaan kaistaa sen mukaan missä on tilaa, ja kyydissä olleena huomasin että peilistä katsotaan vasta siirtymisen jälkeen jotta oliko siinä kuitenkin auto tai muu kulkuneuvo. Oikeastaan liikenne on samanlaista kuin jalankulkijoilla jalkakäytävällä, mennään siitä missä tilaa on. Opas kertoikin bussissa tulomatkalla Alanyaan, vain 10% turkkilaisista on ajokortti, kortti maksaa siellä enemmän kuin suomessa, eikä siihen monella ole varaa. Bensiini oli myös yllättävän kallista, pari-kolmekymmentä senttiä enemmän kuin Suomessa, sama koski dieselin hintaa. Ero korostuu kun Turkissa on vielä paljon pienempi palkkataso Suomeen verrattuna.

Aamulla suuhun jäi hieman kitkerä maku, ei ripulilääkkeestä joka sekin oli hirveän makuinen, vahingossa maistaneena huomasin, vaan ylimääräisestä liirasta jota hotellilla perittiin aamiaisen mukana tilatusta tuoremehusta. Aamiaiseen kuului vain kahvi/tee eikä muuta nestettä leivän painikkeeksi. Muuten Elegant Dalmataksen henkilökunta oli erittäin ystävällistä ja huumorintajuista. Ja tietysti aina joukkoon mahtuu yksi huivipäinen naistennielijä joka kutsuu itseään ”Sexy Ali Babaksi”. Erittäin suositeltava hotelli jos puoleenyöhön, ja vähän ylikin, kestävä musiikki ei haittaa.

Arvaa maistuiko? Kyllä maistui.Alanyan paras ruokapaikka Elegantin läheisyydestä. Ja matka ei ollut pitkä, hotellilta oikealle 30 metriä.	Iltaelämää.

Torstai 11.8.
Urheilupäivä, poljin Dimcay-joelle joka on Alanyasta vajaan 10 kilometrin päässä. Vaikka mäet näyttivät loivilta, ne olivat kuitenkin pitkiä ja jalat meni mukavasti maitohapoille. Varsinaista jokialuetta ajoin vain muutaman kilometrin. Alueella oli rantaravintoloita jotka olivat kellukkeiden varassa joen päällä. Poikkesin yhteen ravintoloista, siellä kalat uivat altaassa josta ruokailija voi valita haluamansa kalan, varmasti tuoretta. Tyydyin kuitenkin kokin valitsemaan vedenelävään, erittäin maukasta hiillostettuna. Kyytipojaksi sai paksumpaa pullamaisen oloista nan-leipää. Turkkilaiset leivät muutenkin sopivat suomalaiseen makuun, ovat vaaleita ja aina vasta paistettuja, nam.

Illalla ruokailua turkkilaiseen tyyliin, tällä kertaa pääsin osallistumaan hotellin järjestämään turkkilaiseen iltaan johon kuuluu mezet, eli alkupalat, ja muut ruuat, sekä tietysti turistien viihdyttämiseksi napatanssijoita, kilpailuja, taikatemppuja ja muuta viihdykettä.

Kalat uivat altaassa josta voi poimia mieleisensä fisun.	Ravintolat kelluivat Dimcay -joella veden päällä.
Kuva Dimcay-joen ravintolasta	Hotelli Elegant Damlatas järjestää joka viikko ohjelmaa asiakkaiden viihdyttämiseksi, tässä napatanssija.
Joutuvatpa matkailijatkin osallistumaan illan rientoihin.

Perjantai 12.8.
Pyörän palautus, nyt siis joutui jalan talsimaan keskustaan katsomaan pakollisia tuliaisia. Keskustassa maistoin ensimmäistä kertaa oikeata turkkilaista kebab-lihaa. Liha oli erittäin hyvää, eikä suomalaisesta kebabbipaikasta saadusta ruuasta voi puhuakaan samana päivänä. Oikea kebab näytti olevan täyttä lampaanlihaa eikä jauhelihaa jolta minusta suomesta saatu liha näyttää. yllättävää kyllä, annoksesta oli ranskalaiset jäänyt pois, niitä kun tungetaan jokaiseen ateriaan. Mutta, edelleen, Alanyalainen ruoka ON hyvää. Saas nähdä kuinka huomenna kerkeää maasturireissulta takaisin kotiin lähtevään bussiin, perjantaiksi reissua kun ei saanut, otin kuitenkin lauantaiksi vauhdikkaan lähdön kotimaahan. Maasturin kyydissä mennään vuoristoon jossa nautitaan välipalaa ja käydään paikallisia moikkaamassa savipajassa.

Lauantai 13.8.
Maasturin kyydissä tanskalaisen oppaan neuvomana mentiin vauhdikkaasti vuoristoteitä kierrellen katsomaan moskeijaa, turkkilaista kotia jossa nainen myi itse tehtyjä huiveja ym. vaatetavaraa. Oikeastaan oli mukavaa nähdä miten ”oikeat” turkkilaiset asuvat, eteisen katossa roikkuivat näppärästi viinirypäleniput josta sai popsia tuoreet välipalat. Paluumatkalla käytiin pajassa jossa tehtiin veitsiä, ym. rautatavaraa. Oikein mukava matka, vaikka ainoana ei-tanskalaisena kieltä ei paljon ymmärtänytkään. Mutta opas kuitenkin englanniksi kertoi tärkeimmät asiat. Suosittelen tuota päivän maasturireissua.

Paluumatka kotiin sujui ilman kummempia ongelmia, ei ruuhkaa tiellä eikä lentokentällä, passintarkastuksetkin sujuivat yhdessä suhauksessa. Suomeen tultuaan viileä, alle kymmenasteinen ilma ei tuntunut ollenkaan pahalta 40 asteen hellepäivien jälkeen.

Vuoristossa ollaan korkealla	Vuoristossa oleva moskeija
Turkkilaisen kodin tulisija	Kodin verannalla katossa kasvavat viinirypäleet. Varmasti tuoretta välipalaa, ja maistuu tanskalaiselle oppaallekin.
Aaseje näkyi kameran molemmilla puolilla.	Elegant Damlatasin etupiha
Ilta on jo lähtöpäivänä pitkällä, kuva bussin ikkunasta	Lentokentällä oli hyvin aikaa
	Palautetta ja omia kokemuksia voi laittaa osoitteeseen [email protected]
Lähtö Suomeen odottaa